Onneton mutta ovela

Eilisen Aamulehti ehti jo päätyä bioroskapussiksi, mutta olin lukevinani, että Pirkko Saisio sanoi HOMO-oopperaa koskevan jutun yhteydessä jotakuinkin niin, että oikeasti biseksuaalit ovat niitä, joilla on vaikeaa. Oletan tämän johtuvan siitä, että toista sukupuolta kohtaan tunnettu kaipuu syö kiinnostusta kulloinkin ajankohtaiseen kumppaniin vielä tehokkaammin kuin heteroilla pelkkä tavanomainen kyllästyminen keskimäärin.

Nopealla googletuksella en löytänyt aiheesta tutkimustietoa. Jokunen tutkimus kertoo, että HLBT-väki ylipäätään voi henkisesti keskimäärin heikommin kuin heteroväki. Bisseosastolta lähimmäksi hakemaani löysin abstraktin (Bisexual women in marriages), jossa kerrotaan seuraavaa:

Before marriage, 21 (47%) were somewhat aware of their homosexual feelings but were much less likely to have thought of or identified themselves as homosexuals. Sexual difficulties were very common in these marriages (89%), the most cited sexual difficulty being a lack of sexual desire for their spouse (62%). Some changes could be seen during marriage toward more of a homosexual orientation. The dramatic change, however, occurred following marriage, when the women reported even more of a homosexual orientation, tending toward the homosexual end of the Kinsey continuum. At the time of the study, a majority of the sample was, in fact, relating almost exclusively to other women. This study found that, compared to homosexual men who have been married, these women are more likely to marry at an earlier age, unlikely to be aware of their homosexual feelings prior to marriage, and more likely to terminate their marriage earlier because of conflicts arising as a result of their bisexual orientation and sexual dissatisfaction.

Joissakin foorumikeskusteluissa valiteltiin, että tämä kaipuu muodostuu ongelmaksi, eikä asiaa haluta kulttuuristen ja henkilökohtaisten syiden takia ratkaista polyamorisilla järjestelyillä. Kuitenkin eräs tutkimus, jossa verrattiin bi- ja heteromiesten seksuaalista tyytyväisyyttä ja avio-onnea, totesi, että heteromiehet olivat edelleen tyytyväisempiä kuin bimiehet (joskin molemmat olivat varsin tyytyväisiä).

Perin jännää. Olisi kiinnostavaa tietää, kuina suuri osa bisurkeudesta johtuu asettumisen vaikeudesta muihin syihin verrattuna (mahdollinen dissaus ja jatkuva imagonvahdinta homopiireissä, sisäistetty heteronormatiivisuus…).

Mutta mitähän tällä tiedolla sitten omassa elämässään tekee? Luontainen, jonkinasteinen kyllästyminen vakituiseen kumppaniin on loppujen lopuksi omassa itseanalyysissä aika vaikea erottaa toisen sukupuolen kaipuusta. Se kaipuu voi jopa olla hyväksyttävämpi syy ehdottaa kumppanille suhteen avaamista, jos polyamoria/suhdeanarkia/tjms. on ylipäätään kyseisessä suhteessa vaihtoehto. Itse olen siinä mielessä onnekas, että se on, joten asiasta ei sinänsä tarvitse tuntea mitään huonoa omatuntoa, mutta voisin kuvitella, että bisseyttä olisi tarpeen tullen aika helppo painottaa liikaakin (verrattuna vaihtelunhalun muihin syihin), jos polyjärjestelyn neuvottelemiseen joskus tarvitsisi lisää painoa. Ah, seksuaaliepistemologian ja -etiikan kiemurat.

Bi for the time being

Minä en ole kovin anti-label -ihminen. Minusta on ihan ok ja helppoa vaikka sanoa, että olen nainen, biseksuaali ja feministi. Välillä olen pitänyt ärsyttävänäkin sitä, kun osa ihmisistä jaksaa aina painottaa, kuinka he eivät halua laittaa itseään mihinkään lokeroon. Että ei niissä lokeroissa nyt mitään ihan niin kauheaa tapahdu, että voisiko ottaa vähän rennommin.

Olen nyt lueskellut lama Thubten Yeshen kirjaa Johdanto buddhalaiseen tantraan (jota voi suositella ihan yleisistä buddhalaisista syistä ja siksi, että se on hauskahko). Lama kirjoittaa siitä, kuinka tärkeää on päästää irti jähmeistä itseään kohtaan tuntemistaan ajatuksista ja ideaalista. Ylipäätään tärkeää on rentous ja vapaus. Tätä pohtiessani mieleeni tuli erilaisia aikoja omassa elämässäni.

Tajusin ensimmäisen kerran ihastuneeni tyttöön rippileirillä. Arvelin, että olin bi. Siihen asti olin ollut vain.

Lukiossa toteutin seksuaalisuuttani käytännössä lukemalla ja kirjoittamalla homoerotiikkaa. Arvelin, että jos tulevaisuudessa hairahtaisin itse harrastaisin seksiä miehen kanssa, niin haluaisin itsekin tekeytyä niin mieheksi, kuin mahdollista. Tuo oli myös suurta roolipelaamisen ja crossplayaamisen aikaa.

Yliopistoon tultuani tapailin jokusen vuoden vain tyttöjä. Arvelin, että olin hyvin naisiin kallistunut bi, jossain vaiheessa termi taisi olla polyseksuaali. Poikien tapaileminen tuotti taas jonkinasteista identiteettiahdistusta.

Parin ihmisen kanssa minulla ei ollut paljoakaan, jos lainkaan, seksuaalista kemiaa. Aloin jo epäillä olevani ehkä sittenkin oikeasti aseksuaali. Sittemmin on ollut aikoja, jolloin olisin halunnut seksiä kultaseni kanssa pitkään joka päivä, monesti päivässä.

Aina sitä naureskelee ajatukselle siitä, että jonkun seksuaalisuus olisi luettavissa selvästi niistä käytännöistä, joita hänellä kulloinkin on. Onneksi on myös aika helppoa nauraa itselleen, kun huomaa tehneensä niin ainakin jollain tasolla itsekin koko ajan. Rento lokerointi ei ollutkaan niin rentoa kuin oli itselleen uskotellut. Josko jokusen käänteen jälkeen malttaisin lopettaa tämän jatkuvan itsearvioinnin ja olla taas vaan rauhassa ja nauttia kaikesta ihanasta ilman “mutta enkö olekaan sitä tai tätä” -vellomisia. Elän toivossa ja yritän harjoitella.

Pieni pysyvyyden puolustus

Jos joku ei vielä tiennyt, olen eilen ilmaantunut City-lehteen jakamaan koko seurusteluhistoriani pähkinänkuoressa: Biseksuaalit – kummanki kaa. Paperilta teksti löytyy lehden valtakunnallisesta painoksesta.

Korjaan nyt vielä pari juttua, jotka juttuun menivät läpi.

Ensinnäkin, en puhu oikeasti mä/mulla vaan mie/miulla. Ehkä lappeenrantalainen murteeni kuulosti liian landelta City-lehden tyyliin, heh.

Irtosuhteista lehteen päätyi: “Irtosuhteet miesten kanssa ovat mulle vähän hankala juttu, kun tulee sellainen olo, että nyt on edessä pelkkä yhdyntä. / Tuntuu paljon helpommalta lähteä naisen mukaan baarista.” Tässä saan paljastaa karun totuuten, etten oikeasti ole ikinä lähtenyt kenenkään matkaan baarista.

Osittain tähän liittyy pelkoja: miehen kanssa en uskaltaisi lähteä. En erityisesti halua olla se uhritapaus, josta sanotaan, että “mitä se kuvitteli kun lähti jonkun kotiin”, jos olisinkin sattunut muuttamaan mieleni. Suostumuksellisuuden kunnioitus ei ole tässäkään maassa niin hyvällä tasolla, että sen kanssa haluaisi ottaa riskejä.

Toisaalta yhden yön jutut ovat minulle ehkä myös tyyli- ja identiteettikysymys. Silloin, kun on tehnyt seksistä itselleen sellaisen harrastuksen, johon liittyy huomattavaa ajankäyttöä, kirjallista ja käytännöllistä opiskelua sekä kehitystavoitteita, jotkin satunnaiset pyrähdykset eivät oikein houkuttele. Minä haluan mieluusti pitää seksielämäni vakavana, hallittuna ja laadukkaana, ja siihen sopii paremmin vakituinen suhde kuin yksittäisten seksisuhteiden sarja.

Sinänsä minulla ei kyllä ole mitään muiden yhdenyönjuttuja vastaan, vaikka itse en niitä ole harrastanut.  Vaikka sisäinen kukkahattutätini paheksuu esim. humalaseksiä ja kondominunohtajia, pidän kuitenkin tosi arvokkaana sitä, että meillä olisi siinä mielessä liberaali seksuaalikulttuuri, että kaikki  suostumuksellisuutta ja (terveydellistä) vastuullisuutta kunnioittavat seksuaalikäytöksen tyylit olisivat yleisesti hyväksyttyjä. Tämä ihan tasapuolisesti kommenttina niille, jotka paheksuvat kukasta kukkaan siirtyjiä ja toisaalta niille tietyille miesaktivisteille, jotka yrittävät moralisoida naisia jakamaan itseään vähän kaikille.

Peloista ja niiden purkamisesta

Pienenä tietoiskuna tännekin haluaisin ilmoittaa, että nettisivuni on avattu: http://www.hannahakko.fi/ Politiikan kirjoittelu jatkuu siis Näkyvän käden sijaan tuolla.

Asiaan. Mahdollisesti liikaa informaatiota tiedossa.

Sain tämän viikon alussa pohdiskella oikein urakalla – toistaiseksi salaisista syistä – omaa biseksuaalisuuttani, mikä oli tietysti oikein hauskaa ja valaisevaa. Luulen, että minulle on viime aikoina valjennut, miksi olen toistaiseksi ollut etenkin tyttösuhteissani seksuaalisesti niin arka.

Varhaiset seksikokemukset olivat siinä mielessä olennaisia asian kannalta, että mieskehon perustoiminnot seksin suhteen oli aika helppo saada selville ja helppo toteuttaa. Oman nautinnon saaminen oli paljon vaikeampaa. Itse sitä oli tietysti helppo tuottaa, mutta toisen kosketuksesta se oli kauhean vaikeaa. Toisen neuvominen, eli seksistä ääneen puhuminen ei tietenkään olisi teininä tullut kysymykseenkään.

Hetero- ja homoseksistä oli aina paljon helpommin tarjolla tietoa, tarinoita ja kuvastoa. Käytinkin käytännössä koko yläasteen lopun, lukion ja yliopiston alun lueskellen homoerotiikkaa ilman omia suhteita. Ei ihme, että tietämys pariseksistä, jossa yksikään osapuoli olisi nainen, ei kauheasti edennyt tuona aikana. Pohjalle oli jäänyt oman nautinnon kannalta melko epätyydyttäviä kokemuksia.

Tältä pohjalta on tosi ymmärrettävää, miksi naisseksi tuntui aika pelottavalta asialta, vaikka se sinänsä kiinnostikin paljon. Minua pelotti, mitä siitä tulisi, jos itse olisi hankala ja se toinen olisi yhtä hankala. Pojan kanssa sentään saattoi olla tyytyväinen siihen, että oli helppoa antaa toiselle nautintoa. Tyttövisiot vaikuttivat pahimmiltaan siltä, että kukaan ei osaisi antaa kenellekään nautintoa.

Toisaalta kokemus siitä, ettei oikein osannut nauttia, jarrutti kyllä johonkin pisteeseen asti muutenkin seksuaalista kanssakäymistä ylipäätään. Olenkin onnellinen, että minulla on nyt hyvä kumppani, jonka kanssa olen saanut opetella. <3 Kauhean moni asia henkilökohtaisessa seksielämässä ei pelota minua nykyään, ja se on tosi ihana asia. Ja oikeasti saa olla kiitollinen, että sellaiseen tilaan on päässyt näinkin nuorena. Betty on joskus kirjoittanut naisista, jotka ovat uskaltaneet opetella ja saada ensimmäiset orgasminsa vasta yli kahdeksankymppisinä.

Yksi vähän mutkan kautta syntynyt pelko, joka minulla vielä on, liittyy anaaliseksiin. Kuten sanottu, olen lukenut tosi paljon homotarinoita, useimmiten sellaisia jotka sisälsivät seksiä. Toisin sanoen ne käytännöt ovat mielessäni tosi erotisoituneita. Sitten kerran erehdyin lukemaan aiheesta joidenkin naisten kokemuksia. Eräs henkilö kertoi, että hänellä oli kauhean suuret ennakko-odotukset anaaliseksiä kohtaan, mutta kun hän kokeili sitä, se tuntui hädin tuskin siedettävältä.

… No, nyt kun kirjoitin sen noin, se kuulostaa aika tyhmältä. Seksi on kauhean yksilöllistä, eikä kokeilematta itse oikein tiedä, miltä jokin tuntuu. Pelkojen olemassaolo ei kuitenkaan ehkä luo kokeilemiselle aivan ihanteellisia olosuhteita. Pitää siis vaan jatkaa työstämistä ja opiskelemista rauhassa. Ja sehän on onneksi vain kivaa.

Passive/active

Minä en erityisemmin kannata aatteiden jättämistä makuuhuoneen ovelle, mutta joskus ristikkäiset ideaalit ovat kyllä aiheuttaneet hämmennystä. Ajattelen nyt aktiivisuuden ja passiivisuuden ristiriitaa.

Historiallisesti naisilta on odotettu passiivisuutta. Seksuaalinen aloitteellisuus tai edes halukkuus eivät ole olleet naisilta toivottuja ominaisuuksia. Passiivisuudesta kieltäytyminen ja aktiivisen roolin ottaminen seksielämässä ovat olleet tavoittelemisen arvoinen asia, joka on merkinnyt vapautumista vanhasta pakottavasta stereotyypistä ja ideaalista.

Sitten toisaalta etenkin Betty Dodson ja muutkin ovat tuoneet esiin toisaalta naisten aktiivisia mahdollisuuksia tuottaa itselleen nautintoa, mutta toisaalta myös sitä, kuinka tärkeää on oppia ottamaan oma vuoronsa, aikaa omalle nautinnolle niin, että sitä vastaanottaa toiselta. Siihen saattaa liittyä kieltäytymistä miellyttämisestä ja toisesta huolehtimisesta niin.

Miellyttämisen halusta eroon pääseminen ei olekaan niin helppoa kuin toivoisi. Joskus säikähtää kesken seksin, että apua, en ole puoleen tuntiin tainnut tehdä yhtään mitään. Ensinnäkin ajattelee, että olisi pitänyt osallistua jotenkin. Sitten alkaa epäillä, että onko jotenkin onnistunut lipsahtamaan siihen vanhaan passiivisuuden muottiin. Sitten epäilee, onko huonossa omatunnossa kuitenkin kyse (naistyyppisestä) oman nautinnon aliarvostuksessa. Tämä on hankala ajatusketju, joka jää helposti pyörimään ympyrää, mikä ei erityisesti auta haluamaan sillä hetkellä itselleen passiivista tai aktiivista otetta ja nauttimaan kummasta tahansa.

Jos ristiriitaa ei sorru ajattelemaan, pidän kyllä kummistakin positioista varsin paljon. Ehkä tärkeintä on löytää niiden välillä tasapaino. Ja vaikka pohdinnat joskus harvoin häiritsevät seksin harrastamista, koen, että asian reflektoiminen on kuitenkin tärkeää seksuaali-identiteetin jalostamista.

Mietin joskus, olisiko helpompaa olla “oma itsensä” ja tehdä vain suoraan niinkuin haluaa silloin, jos olisi yhden sukupuolen suhteessa. Ehkä ei; jos osapuolilla olisi vähänkään butch/femme -asetelmaa, pitäisi asiaa varmaankin taas miettiä. Vaihtelevasti aktiivinen ja passiivinen femme/femme voisi olla tässä mielessä parasta.

Toinen jokseenkin epäromanttinen seksitasa-arvojuttu, jota voisi harrastaa, olisi varmaan orgasmikirjanpidon tekeminen. Tiskivuorofeminismiä sängyssä, heh. Oikeasti minun pitäisi varmaan tehdä se ei niinkään itseni etua varjellakseni, vaan toisen, koska moninkertaisella orgasmeilla pääsee nopeasti laskuissa eteenpäin. Toisaalta, vaikka joskus olisi saanut yhden tai kolme orgasmia, ei se välttämättä vaikuta siihen, kuinka nopeasti alkaa tehdä mieli lisää. Ja tietysti erilaiset tarpeet vaikuttavat siihen, millaiseen suhteeseen pitäisi lopulta päätyä.

Tästä lisää seuraavaksi.

Liviltä nähtyä

Olen katsellut viime aikoina jonkin verran Livin seksiohjelmistoa. Yleisesti ottaen olen iloinen, että näitä ohjelmia on tarjolla, siitä voi nostaa naisten kanavalle hattua. Jimiltä ei tule ikinä mitään, mikä on minusta hyvin tylsää.

Yksi katsomani sarja on nimeltään Parempaa seksiä parisuhteeseen. Itse pidän tästä konseptista; pyritään ratkaisemaan oikeiden parien yksittäisiä ongelmia. Monesti nämä henkilökohtaiset ongelmat ovat kuitenkin yleisiä, joten sarjan henkilöityneisyys on mielestäni näennäistä. Suuri paino asetetaan myös keskustelulle ja omien mieltymysten löytämiselle, mikä asettaa muutkin annetut ohjeet sellaiseen kontekstiin, jossa niitä on tarkasteltava ja kokeiltava, ei otettava käyttöön sellaisenaan. Käytäntö on oikeastaan jotakuinkin sama kuin buddhalainen oppiminen: jaetaan koeteltuja onnellisuuden menetelmiä, mutta kehotetaan myös ajattelemaan ja testaamaan itse, ja kehittämään oppia eteenpäin vapaan harkinnan mukaan. Tykkään.

Harkintaa ne neuvot nimittäin vaativatkin, sillä osa on aikalailla hömppää. Miehet lähetetään monesti hyödylliseen oppiin, jossa he käyvät asiantuntijan kanssa läpi naisen anatomiaa ja seksitekniikaa. Tämä on erittäin hyvä, ja klitoriksen tärkeys tulee monesti esille. Naisille sen sijaan opetetaan lähinnä viettelytaitoa: burleskia tai vatsatanssia. Jäkimmäinen iskee tietysti omaan vatsatanssijan ylpeyteeni, mutta äh. Miksi naisetkin eivät voisi opetella miesten anatomiaa ja tekniikkaa? Ajatellaanko, että kun mies kuitenkin yleensä saa orgasmin, niin siihen ei tarvitse sen kummemmin enää panostaa? Onko naisen osa vain hoitaa miehen kiihottaminen eksoottishenkisellä keikistelyllä? Vaikka seksin saaminen tanssivaatteissa onkin varsin viehättävää, pitäisin silti toisen kunnollista tyydyttämistä vielä nautinnollisempana ja etenkin tasapuolisempana.

Eilen katselin erästä dokumenttia, jossa nainen muutti lesbokommuuniin ja yritti kuukauden aikana löytää sisäistä lesboaan. Osa tästä toiminnasta oli jokseenkin tökeröä, mutta aihe on minusta henkilökohtaisestikin kiinnostava. Biseksuaalina seksuaalista suuntautumistaan kun joutuu ajoittain pohtimaan ja kyseenalaistamaan. Itse olen ainakin kokenut suuntautumisen varsin heitteleväksi niin, että toisinaan on ollut vuosiakin, jolloin on ollut kiinnostunut lähinnä tytöistä, välillä pojista. Nyt pojan kanssa seurustellessa pohdin toisinaan, osaisinko enää rakastua ja haluta samalla tavalla tyttöjä. Toisaalta tätä huolta ei ehkä pitäisi ottaa kovin vakavissaan, sillä sitä koskenee sama mekanismi kuin ruokaa: kylläisenä on vaikea kuvitella, mitä haluaisi syödä huomenna.

Toisaalta mietin välillä, kuinka rehellisesti mieli tulkitsee ihmisiin kiinnittämäänsä huomiota. Kun minä kuljen kaupungilla, katselen aina enemmän naisia. Mielestäni naiset ovat kovin kauniita ja viehättäviä, ja olen pitkään tulkinnut tämän merkitsevän myös seksuaalista kiinnostusta naisia kohtaan. Psykologisissa kokeissa on kuitenkin näytetty, että ihminen voi tulkita reaktioitaan hyvin väärin: vaarallisissa olosuhteissa olevat miehet voivat esim. tulkita oikein olevansa peloissaan, mutta kun samoihin olosuhteisiin lisätään kaunis nainen, he tulkitsevat reaktionsa seksuaaliseksi kiinnostukseksi. Mietin, olenko voinut itsekin mennä harhaan. Olen saattanut katsella naisia vertaillen; kuka on kaunis ja millä tavalla, missä määrin minuun verrattuna, onko syytä olla kateellinen. Koska pidän tällaista ulkonäköorientaatiota kielteisenä, en osaisi ehkä tulkita sitä oikein, ja korvaisin sen mieluummin tulkinnalla kiinnostuksesta. Tulkinta ylläpitäisi mukavampaa käsitystä omasta itsestä. On kovin vaikea kuitenkaan arvioida, mikä tässä reaktioiden, käytäntöjen ja tulkintojen sotkussa on pohjimmiltaan totta. Lopuksi voi vielä kysyä, voiko tulkinta lisäksi ohjata sitä “pohjimmaista” toiseen suuntaan, kasvattaa sitä.

Tällä hetkellä tähän sotkuun lisätään Emmanuellen viehättävät lesboseksitarinat. Joskus herää ajatus, että saattaisin olla liian altis kaikenlaisille vaikutteille, heh.